LÖYSIKÖ TYTTÄRENI RATKAISUN KADONNEEN ISOENON ARVOITUKSEEN

 

 


Isoenoistani yksi kaatui aivan jatkosodan alussa ja toinen katosi talvisodan loppuvaiheiden taisteluissa. Sukumme tarina kertoi Jaakko-sedästä (sikäli sedästä, että suurin osa serkuista oli veljien lapsia), joka oli jo vanha ja sairaskin, kun hänet kutsuttiin palvelukseen. Äitini toinen eno, Eino Hosia, kirjailija, joka itse siis kaatui jatkosodan alussa, omistaa kirjansa Tuliholvin alla Summassa kaatuneelle veljelle.

Äitini jälkeen jaoimme veljeni kanssa myös Eino-sedän kirjat; sain tämän kirjan, jossa on marraskuulla 1940 kirjoitettu omistus äitini vanhemmille ’Kyllikki ja Kalle Äyhölle pieneksi muistoksi tästä raskaasta vuodesta, jonka kuluessa voitimme ja menetimme niin paljon.’ Tätä kulunutta vuotta on useaan otteeseen mainittu raskaaksi poikkeusaikojen vuodeksi, jonka aikana olemme joutuneet ajattelemaan monet asiat uudelleen, sietämään rajoituksia ja kestämään yksinäisyyttä. Nuori opiskelijapolvi on sota-ajan tavoin joutunut luopumaan huvituksista, joskin isoisovanhempiensa sukupolveen verraten eri syistä.

Talvisodan ja jatkosodan aikana taisteluissa katosi yli 10 000 sotilasta. Isoenoni oli yksi heistä. Sukumme tarina kertoi Jaakko-sedän joutuneen sellaiseen keskitykseen Summassa, ettei hänestä jäänyt mitään löydettävää ja Satakunnan multiin tuotavaa. Punkalaitumen sankarihautausmaalla onkin kuolinpäivän kohdalla vain vuosi 1940. Ei arkkua, vain risti, ja syntymäpäivä ja kuolinvuosi. Jaakko-setä oli naimaton ja lapseton, ja viljeli kotitilaa, kun hänet kutsuttiin. Lapsuudessani muistan mielikuvitukseni askarrelleen hänen kohtalossaan; palaisiko hän kenties sotavankeudesta. Kun 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua alettiin etsiä rintamalle jääneitä ja tuoda heitä kotipaikkakunnan multiin siunattavaksi, odotin taas. Mummuni, sisarensa, eli vielä tuolloin. Jostain syystä en tätä hänen kanssaan pohtinut, vaikka kaikesta muuten puhuimmekin. Arvelinko asian kuitenkin olevan kovin raskas.

Muutama viikko sitten historiaa opiskeleva tyttäreni löysi Kansallisarkiston sotapäiväkirjoista merkinnän, joka oli kirjattu Jaakko-sedän oletetulle katoamispäivälle helmikuussa 1940. Sitä ennen tytär oli jo selvittänyt kantakorteista, mihin yksikköön isoisoenonsa oli kuulunut. Sotapäiväkirjan merkintä kuvaa yksinkertaisesti, ja kiireessä: Kaksi kk:ä (se on konekivääri) vetäytyessään kadonnut.

Näinkö siis saimme vastauksen kahdeksankymmenen vuoden jälkeen? Sinne Jaakko-setä jäi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kommentit

Suositut tekstit