LÖYSIKÖ TYTTÄRENI RATKAISUN KADONNEEN ISOENON ARVOITUKSEEN
Isoenoistani yksi kaatui aivan jatkosodan alussa ja toinen
katosi talvisodan loppuvaiheiden taisteluissa. Sukumme tarina kertoi
Jaakko-sedästä (sikäli sedästä, että suurin osa serkuista oli veljien lapsia),
joka oli jo vanha ja sairaskin, kun hänet kutsuttiin palvelukseen. Äitini
toinen eno, Eino Hosia, kirjailija, joka itse siis kaatui jatkosodan alussa, omistaa
kirjansa Tuliholvin alla Summassa kaatuneelle veljelle.
Äitini jälkeen jaoimme veljeni kanssa myös Eino-sedän
kirjat; sain tämän kirjan, jossa on marraskuulla 1940 kirjoitettu omistus
äitini vanhemmille ’Kyllikki ja Kalle Äyhölle pieneksi muistoksi tästä
raskaasta vuodesta, jonka kuluessa voitimme ja menetimme niin paljon.’ Tätä
kulunutta vuotta on useaan otteeseen mainittu raskaaksi poikkeusaikojen vuodeksi,
jonka aikana olemme joutuneet ajattelemaan monet asiat uudelleen, sietämään
rajoituksia ja kestämään yksinäisyyttä. Nuori opiskelijapolvi on sota-ajan
tavoin joutunut luopumaan huvituksista, joskin isoisovanhempiensa sukupolveen
verraten eri syistä.
Talvisodan ja jatkosodan aikana taisteluissa katosi yli 10 000
sotilasta. Isoenoni oli yksi heistä. Sukumme tarina kertoi Jaakko-sedän
joutuneen sellaiseen keskitykseen Summassa, ettei hänestä jäänyt mitään löydettävää
ja Satakunnan multiin tuotavaa. Punkalaitumen sankarihautausmaalla onkin
kuolinpäivän kohdalla vain vuosi 1940. Ei arkkua, vain risti, ja syntymäpäivä
ja kuolinvuosi. Jaakko-setä oli naimaton ja lapseton, ja viljeli kotitilaa, kun
hänet kutsuttiin. Lapsuudessani muistan mielikuvitukseni askarrelleen hänen
kohtalossaan; palaisiko hän kenties sotavankeudesta. Kun 1990-luvulla
Neuvostoliiton hajottua alettiin etsiä rintamalle jääneitä ja tuoda heitä
kotipaikkakunnan multiin siunattavaksi, odotin taas. Mummuni, sisarensa, eli vielä
tuolloin. Jostain syystä en tätä hänen kanssaan pohtinut, vaikka kaikesta
muuten puhuimmekin. Arvelinko asian kuitenkin olevan kovin raskas.
Muutama viikko sitten historiaa opiskeleva tyttäreni löysi
Kansallisarkiston sotapäiväkirjoista merkinnän, joka oli kirjattu Jaakko-sedän
oletetulle katoamispäivälle helmikuussa 1940. Sitä ennen tytär oli jo
selvittänyt kantakorteista, mihin yksikköön isoisoenonsa oli kuulunut.
Sotapäiväkirjan merkintä kuvaa yksinkertaisesti, ja kiireessä: Kaksi kk:ä (se
on konekivääri) vetäytyessään kadonnut.
Näinkö siis saimme vastauksen kahdeksankymmenen vuoden
jälkeen? Sinne Jaakko-setä jäi.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Kommentit
Lähetä kommentti